Tajusin, että Katrin Havian näyttely galleria Rongassa loppuu jo huomenna, joten kiiruhdin katsomaan. Olin innoissani näyttelyn mainoskuvasta, jossa alaston (ja päätön) naisvartalo sulautuu osaksi metsää. Galleriasssa sitten kävi ilmi, että kuvasarja alastomista naisista metsässä oli yksi näyttelyn kolmesta hyvin erityyppisestä sarjasta.

Naiset osana luontoa on ajatuksena tietysti paljon käytetty, mutta pidän Havian lähestymistavasta. Päättömät ja siten tietysti myös kasvottomat naiset eivät ole yksilöitä vaan osa suurempaa kokonaisuutta. Niin kuin puut. Erilaisia, mutta samanlaisia. Ja kuvat naisista luonnossa ovat todella kauniita.

Näyttelyn alaotsikkona Surrealistisia valokuvia ei kuitenkan kata kuin tämän yhden sarjan (nimeltään Luonnollinen illuusio). Kaksi muuta sarjaa ovat ihmiskuvia, kauniita, mutta eivät surrealistisia. Varjojen terälehdet -sarjassa on kuvattu samaa naista miltei samanlaisissa asennoissa, ja kuvien päälle on tuotu pitsimäistä kukkakuviota. Kolmannessa sarjassa mies kävelee pitkässä mustassa takissaan pitkin kalliomaisemaa. Taivas on dramaattisen punainen.

Nämä kaksi sarjaa ovat varsin rock-henkisiä. Oikein hienoja bändikuvia olisivat, jos kyseessä olisi bändi. Dramaattisia, dekadentteja, tummia. Estetiikkaa on haettu goottilaisesta tyylistä. Kauniita kuvia, mutta sisältö jää minulle vähän etäiseksi. En pääse oikein eteenpäin siitä, että tuossa mies kävelee pitkässä takissaan kalliolla.

Luonnollinen illuusio -sarjan kuvissa on paljon enemmän asiaa. Kyllä taidekuva saa kaunis olla, ei siinä mitään. Näiden puunaisten tarinaa olisi mukava nähdä joskus lisääkin, vielä pidemmälle vietynä. Tekisi mieli kurkistaa jo seuraavan kulman taa, jonnekin vielä kesyttömämpään.